oksennus.

Voi hitto vie. Voisin lainata tähän spiikkiä, jota käytin edesmenneen Marraskuu-orkesterin kanssa aina ensimmäisestä kappaleesta (Maj Karma - Kyynel); " Hyvä herrasväki, nyt itkettää!", eli siis suosittelen lopettamaan lukemisen tähän, koska nyt minä niiiiiiiiin ANGSTAAN, aion nauttia siitä joka solullani, sekä pyöriä siinä täysin estottomasti!

 'Mitä kadut elämässäsi eniten' tai 'mitä menneisyydestäsi jättäisit tekemättä jos vain voisit', minun vastaus olisi ennen ollut näihin joku ihanan kliseinen ihmissuhdepaska, tai sitten luettelisin juurikin pitkän listan siitä, mitä en tehnyt vaikka olisin voinut tehdä. Nyt kun kelailen elämässäni taaksepäin vuodella, tai vähän reilulla sellaisella, vastaus on yksinkertainen ja helppo; en olisi lähtenyt italiaan.

Jo reilu vuosi ennen reissua alkoi henkinen romahdus ja alamäki, liikaa viinaa ja liikaa pettymyksiä, viinaa pettymyksiin ja lisää pettymyksiä koska alkoholi. Oon aina ollu emotionaalisesti liian herkkä ja se kostautui. Vuosi sitten muutin omaan kämppään ja lihoin 20kg koska onhan se nyt helppoa juoda kaljaa ko kukaan ei ole vahtimassa, ja on aina porukkaa ketkä tulee mun luokse koska siellä on sitä kaljaa. Vuoteen 2012 sisältyi niin paljon ikäviä hommia, idioottimokailua ja vapaapudotusta, että en haluaisi sellaista vuotta kellekkään. Sinä vuonna hommasin itselleni reilut 5000e velkaa ja laskeskelmieni mukaan ehkä noin 20% siitä rahasta meni oikeasti itselleni, hienoa kuvitella voivansa ostaa ystävyyttä, sehän se syy siihen loppuunsa oli. Typerä minä. Ihmisriippuvainen minä. Liian 'goog guy' minä. Surullista, että nämä asiat tajuaa vasta nyt itse.

Mutta ehkä tästä oltaisi vielä noustu jotenkin tyylikkään ryhdikkäästi uuteen, ihanaan huomiseen.

Irtisanoin rakkaan pikku yksiöni kesäkuun lopussa, koska olin muuttamassa Lontooseen. Läksiäisiä juhlittiin railakkaasti, useasti ja kauan, 'London calling' ja silleen. Isäntäperhe petti, ja sen pituinen se. Jatkoin vuokrasopimusta ja asuin paskaisessa kämpässä pahvilaatikoiden keskellä kuukauden ennenko nöyrryin kusetuksen maku suussa, etten oikeasti ole lähdössä mihinkään ja järjestin yksiöni uuteen uskoon. Meininki jatkui lähes samana ko aikaisemminkin, paitsi että huomasin peilistä tuijottavan Minut vallanneen rynnäkköporsaan ja aloin käymään lenkillä huonolla menestyksellä. Sittenpä siinä sairaslomaillessa tuli yllättävä ehdotus fanfaareiden saattelemana hopeatarjottimella ja hunajalla kuorrutettuna kun äitini eräs päivä kehoitti istumaan ja kysyi; "Tahdotoko sinä Annastiina lähteä Firenzeen vuodeksi?" Pari viikkoa pohdittuani vastasin myöntävästi.

 "Yes I do".

Sitten sitä mentiin heti polvileikkauksesta toivuttua. Äiti ja pikkusisko saattelivat mut Oulun lentokentälle, jossa itkua tuhertaen lähdin turvatarkastukseen. Siinä lentokentillä ja lentäessä se vuorokausi hurahti nätisti.

Tässä teille linkki italia-blogini matkapäiväkirjaan, lukekaa se niin pääsette tunnelmiini käsiksi hyvin.

Mä rakastin sitä paikkaa, rakastin ihan tosissaan. Rakastin perhettä jossa asuin, rakastin katuja ja maisemia. Sitten mä olin typerä ja lähdin yksin ulos illalla.

En halua kelata tilannetta päässäni uudelleen, joten törkeästi hyväksikäytän jälleen entistä blogiani.

Tässäpä.

Tämä tapahtuma tappoi vanhat minut, sen Anskin, jonka itse tunnen. Nykyään pelkään vieraita paikkoja ja vieraita ihmisiä. En uskalla liikkua yksin. Olen tappanut sosiaaliset suhteeni, joka varsinkin on äärimmäisen vaikea paikka minulle, koska olen aina ollut sosiaalinen ja seurallinen ihminen, joka rakastaa tutustua uusiin ihmisiin. Nyt en enää osaa, en jumalauta osaa vaikka kuinka yritän ja se nakertaa ihan hulluna. Toki tämä reissu kasvatti minua ja opetti kantapään kautta, mutta en minä olisi välttämättä halunnut luopua siitä luonteenpiirteestä, josta pidin eniten itsessäni. 

Ja tästä päästäänkin siihen, miksi näitä mietin; huomenna suoritan yhteishakuni. En uskalla lähteä täältä minnekkään yksin, mutta on pakko. Yleensä tämä on ihmisille sellanen JEE JEE UUSI ELÄMÄ-tilanne, mutta minä kuolen pakokauhuun.

(Ja tiedän, että tähän tulee kuitenkin kommentti tyyliin "vertaatko sä jotain suomen kaupunkia italiaan, pöljä?". ei, en minä vertaa. Mutta herätkääpä itse joku aamu hampaanjäljet poskessa, niin katsotaan sitten mitkä on omat fiilikset lähteä yhtään minnekkään yksin. Paikalla ei ole väliä, pelko on silti olemassa.)

Loppuun oodi itselleni:

Kylläpä teki sinänsä hyvää purkaa nämä hommat. 

Anteeeksi.

-Meikä

ps. Tämä on meikälle niin henkilökohtainen teksti, etten rupea tappelemaan yhdenkään anonyymin kanssa täällä aiheesta.